Virtually There

(suomeksi)

The most natural way of communication between people is face-to-face. There both participants can fully utilise their natural speech production mechanisms, as well as other communication mechanisms. They also have a shared experience of the communication, including the immediate context it takes place in. A shared space for sharing, considering how Jens Allwood defines[1] communication essentially as the action of sharing.

Although the immediate context during face-to-face communication is shared, the preceding context easily is not (we are coming from different places from different activities) as well as the following context easily is not (our future plans and schedules differ).

Liminal Spaces – The Langolier-effect

My ideas of the third place has been refined during these times of the COVID-19 pandemia, as the isolation policies have finally made me too fully experience distance working. My experiences of the Third Place have gained depth.

Salaliitot ja populismi – Taikausko 2.0

“Avaruus on iso paikka. Tosi iso. Et pysty kuvittelemaankaan kuinka valtavan, typerryttävän, aivoja ravistelevan iso se on. Voit kuvitella kuinka pitkältä matka tuntuu lähimpään apteekkiin, mutta se on pelkkiä pipanoita verrattuna avaruuteen. Kuulehan nyt…” [1]

Epävarmuuden sietäminen on aikuistumisessa tarvittava taito, joka on ihmisen syvin kauhun lähde. Kuuluisa kauhukirjailija H. P. Lovecraft on parhaimpia tyyppiesimerkkejä tämän ominaisuuden hyödyntämisestä. Hänen kirjoittamissaan tarinoissa hyödynnetään ihmisen kykyä “havaita oma merkityksettömyytensä juuri niiden aistien kautta, joiden vuoksi ihminen pitää itseään erikoislaatuisena olentona.”[2]

Vahingot, loukkaantuminen ja jopa kuolema ovat jokaiselle ihmiselle jokapäiväinen mahdollisuus ja niitä voivat aiheuttaa niinkin valtaisat asiat kuin liikenneonnettomuudet, salaman isku tai meteoriitti avaruudesta. Lapsuuden helppoutena näitä uhkia ei tule ajatelleeksi, kun ei tiedä riittävästi ja toisaalta normaalissa tapauksessa omat vanhemmat suojelevat niiltä.

Täyden estetiikan allekirjoittaminen

Luin juuri Tylkkäri 7/2019 lehden keskustelu-jutun “Voiko fanittaa ällöä tyyppiä?”[1] Jutussa pohdittiin sitä, millaista moraalia liittyy sellaisen taiteilijan fanittamiseen, jonka taiteesta pitää, mutta jonka mielipiteistä ei. Esimerkkinä mainitaan muusikko Pogo (Nick Bertie), jonka mash-up-musiikista pidän itsekin.

Minua kiehtoo hänen musiikissaan sen itseäni miellyttävän soundin lisäksi siihen liittyvä mash-up-kulttuuri ja sen suhde tekijänoikeuskysymyksiin – jos kaikki äänet ovat lähtöisin jonkun toisen tekijänoikeuksien alaisesta teoksesta, mutta ne ovat kaikki laitettu tehosekoittimen läpi ja uuteen järjestykseen, kenen tuottamasta musiikista miltäkin osin on kysymys? Entä jatkokysymyksenä, onko näyttelijällä ja hänen elokuvansa tuotantoyhtiöllä millaiset oikeudet näyttelijän kasvoihin näinä tietokonegrafiikan uusina aikoina?

Kirjoitus on varsin luonnotonta viestintää

Ärsykevaroitus aiheista: Poliittinen viestintä, Perussuomalaiset.

Kirjoittaminen on vasta 6000 vuotta vanha tapa viestiä. Sitä edeltää toki kömpelömpi vastaava viestintä, kuten luolamaalaukset ja varmaan yksittäiset symbolit vaaroille ja opasteille. Nykymuotoinen kirjoitus kommunikaatiovälineenä perustuu maamerkkien lukemiseen. Luonnollista “lukemista” on katsoa ympärilleen ja tunnistaa näkemistään maamerkeistä, missä on. Tätä väittämää tarkemmin ymmärtääkseni olen lukemassa Stanislas Dehaenen kirjaa “Reading in the Brain: The New Science of How We Read”[1], johon Janet Murray[2] viittaa kertoessaan tämän asian.

Kirjoittaminen on tyypillisesti modaalisesti rajoittunutta. Itse teksti on luettaessa usein ainut modaliteetti, jota pitkin viesti välittyy. Esimerkiksi puheessa mukana ovat muunmuassa ilmeet, eleet ja äänenpainot. Koska kirjoitusjärjestelmämme perustuu puhekykyymme, me luontaisesti oletamme kirjoittajalla olevan kirjoittaessaan käytössään äänensävyn.

Bittiavaruudessa kaikki kuulevat huutosi

Kansan keskuudessa Risumiehenä tunnettu mies kuoli maaliskuussa 2017. Kymen sanomien mukaan[1] 72-vuotiaan miehen terveyden tilan heikkenemisen “taustalla on kiusaaminen ja häirintä, jota mies on joutunut kokemaan Raivokas risunjemmaaja -videon julkaisun jälkeen.” Kesäkuussa 2016 lenkkeilemässä ollut henkilö yhytti hänet jättämässä risuja laittomasti lenkkipolun laidalle ja otti esiin puhelimensa, jolla alkoi kuvaamaan ja haastattelemaan häntä. Kiinni jäämisestä säikähtäneen vanhan miehen reagointi haastatteluun oli monien mielestä huvittavaa ja sosiaalisessa mediassa videosta tuli kuuluisa ilmiö.

Oletko virtuaalisessa paikassa?

(in english)

Luontaisin ja välittömin kommunikointimuoto ihmisten välillä on keskustelu kasvotusten. Tällöin molemmat osapuolet pystyvät käyttämään täysimääräisesti koko puhe-elimistöään ja muutakin kehoaan kommunikoinnissa ja heillä on jaettu kokemus sekä kommunikaatiosta, että sen välittömästä kontekstista. Jaettu tila jakamista varten, ajatellen professori Jens Allwoodin määritelmän mukaisesti[1] kommunikaation olevan jakamista.

Vaikka kasvokkain keskustellessa nykyinen konteksti on yhteinen, sitä edeltävä ei kuitenkaan välttämättä ole (olemme saapuneet eri paikoista tekemästä eri asioita), eikä sitä seuraavakaan (suunnitelmamme keskustelun jälkeen ovat eri).

Aavekaupungit koneissa

Filosofi Gilbert Ryle piti Descartesin dualisuusmallia perustavanlaatuisesti epämielekkäänä. Hänen mielestään oli absurdia ajatella ruumista ja mieltä erillisinä asioina toisistaan – ikään kuin olisi olemassa jokin sormella osoitettavissa oleva aave, joka ratsastaa koneella nimeltä ruumis. Aave koneessa (eng. ghost in the machine). [1]

Second Lifessä aktiiviaikoinani minua häiritsi sen virtuaalimaailman aavemainen autius. Jos olettaa, että joka kymmenennellä käyttäjällä on Second Lifessä oma tontti, niin voisi ensin ajatella, että joka paikassa hengaisi kymmenen ihmistä. Ongelmana kuitenkin on se, että pelimaailmassa ei ole bottihahmoja, vaan kaikkia hahmoja ohjaa reaaliajassa todellisen maailman ihminen. Näillä ihmisillä on “first life”, jossa he nukkuvat noin 8 tuntia 24:stä ja ovat yleensä töissä toiset 8 tuntia. Jäljelle jäävästä 8 tunnista he käyttävät paljon myös muuhun toimintaan kuin Second Lifeen, joten käytännössä ehkä kaksi tuntia voisi olla järkevä arvio keskimääräisestä vuorokaudesta Second Life -ajasta per käyttäjä. Huonosti laskettuna tämä tarkoittaisi, että joka tontilla olisi yksi ihminen 20 tuntina 24:stä.

Posthumous Messages in Interactive Bottles

For a great deal this post is an extension to my earlier post, The Ghost Leaving the Shell. There I discussed how a system designer leaves an echo of their “ghost” in the design. You might like to read that before reading this entry, but you should be able to understand this post without it too. Both of these entries are actually in the very core of this blog, discussing the question of whom we are interacting with, when using digital services.

The remake of Total Recall movie, once again featured a personal message in the form of an interactive hologram. The idea is that you interview the hologram for the information that was sent to you. Also in I, Robot, Dr. Lanning had left, before his death, a holographic note to the murder investigators, where the message was something rather of a riddle. Finally, at least, the hologram confirmed to the main character: “That, detective, is the right question.”

Kaikille meille mombieille

Modernin anglismin termi mombie tarkoittaa etenkin englanniksi kahta asiaa: 1. äitiä (mom-zombie), jonka ajatusmaailma on äärimmäisen rajoittunut äitiytensä ja lapsensa ympärille (siinä, missä zombien ajatusmaailma on äärimmäisen rajoittunut aivojen syömisen ympärille), sekä 2. henkilöä jonka kävelee uppoutuneena räpeltämään mobiili-laitetta (mobiili-zombie) (siinä, missä zombie kävelee uppoutuneena pyrkimään syödä lähimmät havaitsemansa aivot). [1] Yhteistä näille kolmelle on siis se, että normaalin ihmisen aistimasta todellisuudesta *ombie on tietoinen vain hyvin rajallisesta osasta ja rajallisissa määrin.

Myönnän täysin olevan itsekin usein sekä mombie (joka tästedes tarkoittaa tässä kirjoituksessa nimenomaan mobiili-zombieta, ei niinkään äiti-zombieta), että kirjanluku-zombie ja ajatuksissanikävelijä. (Unissakävelystä olen jo päässyt eroon.) Ladon nyt meille vinkkejä ja etiikkaa maailman parantamiseksi.