Bittiavaruudessa kaikki kuulevat huutosi

Thinking zombieKansan keskuudessa Risumiehenä tunnettu mies kuoli maaliskuussa 2017. Kymen sanomien mukaan[1] 72-vuotiaan miehen terveyden tilan heikkenemisen “taustalla on kiusaaminen ja häirintä, jota mies on joutunut kokemaan Raivokas risunjemmaaja -videon julkaisun jälkeen.” Kesäkuussa 2016 lenkkeilemässä ollut henkilö yhytti hänet jättämässä risuja laittomasti lenkkipolun laidalle ja otti esiin puhelimensa, jolla alkoi kuvaamaan ja haastattelemaan häntä. Kiinni jäämisestä säikähtäneen vanhan miehen reagointi haastatteluun oli monien mielestä huvittavaa ja sosiaalisessa mediassa videosta tuli kuuluisa ilmiö.

Kaksikymmentä vuotta sitten miesten välinen sanailu olisi pääpiirteissään jäänyt heidän kahden väliseksi. Molemmat olisivat luultavasti keskustelleet tuttaviensa kanssa harmistuneina tapauksesta, molemmat omasta värittyneestä näkökulmastaan. Asiasta tietoisten määrä olisi jäänyt kymmeniin. Ehkä jompikumpi olisi kirjoittanut jonkin lehden yleisönosastolle tekstin maailman moraalista, mainitsematta kuitenkaan nimiä. Välttämättä nytkään kuvaaja ei edes tiennyt miehen nimeä pitkään tapauksen jälkeenkään. Nyt kuitenkin Risumies on ikuisesti taltioitu videokuvana ja äänenä. Kuvaajan kännykkä toi hänelle kuuluisuutta, joka ilmeisesti nopeutti kuolemaa.

Höyryjen päästäminen haukkumalla esimerkiksi pomoa tai naapurin idioottia yksikseen, tai pienessä kaveriporukassa, saunassa tai baarin nurkassa on sinänsä ok. Se on hyväksi mielenterveydelle, ja kun paineet on purettu, niitä ei ole patoutuneina niin paljoa, kun taas on pomon tai naapurin kanssa tekemisissä. Ei kuitenkaan ole suotavaa, että näistä purkauksista tehdään pysyvää kirjausta, esimerkiksi ylös kirjoittamalla, tai nauhoittamalla, koska silloin ne eivät ala unohtua ja ovat jopa vaarassa alkaa levitä.

Tässä tapauksessa olemme ihmisyyden perimmäisten asioiden äärellä. Sellaisten asioiden kuin anteeksi antaminen ja unohtaminen. Viime vuoden presidentin vaalit Yhdysvalloissa ovat ensimmäiset muistamani laatuaan, joissa ei läpikäyty kahden pääehdokkaan nuoruuden toilailuja. Ruotiminen keskittyi pääpiirteissään urahistoriaan. Parin edellisen vaalin yhteydessä olin tuttavieni kanssa pohdiskellut sitä, miten lähes kaikki kommellukset nykyisin päätyvät sosiaaliseen mediaan, jäädäkseen sinne ikuisesti. Tulevaisuuden vaaleja varten pitää joko keksiä jokin erinomainen keino poistaa asioita netistä (mikä tuntuu teknisesti mahdottomalta) tai ihmisten pitää oppia antamaan vanhentuneita asioita anteeksi ehdokkaille (mikä tuntuu poliittisesti ja ehkä inhimillisestikin mahdottomalta).

Hovinarrit ja muut kylähullut ovat vanhoja huumorin perinteitä ihmisyhteisöissä. Risumiehelle irvailu vastaa tavallaan Tuksulle, eli Johanna Tukiaiselle nauramista, vaikkakin sillä erolla, että Tukiainen on itse hakeutunut julkisuuteen. Toisin kuin vasta kymmenisenkin vuotta sitten, jokainen videoissa esiintyvä kasvo ei enää ole ammattijulkkis – näyttelijä, poliitikko, tai muu vastaava. Toimittaessaan “julkkiksen virkaansa”, julkkis on lähes joka tilanteessa vapaampaa riistaa kuin yksityinen kansalainen. Toki julkkiksillakin on oikeus yksityiselämäänsä vapaa-ajallaan, mutta on silloinkin hyvin eri asia napata valokuvaa tai videokuvaa yhtäkkiä heistä kuin alkaa kuvata satunnaista kansalaista, etenkin tälle vähänkin nolossa tai arassa tilanteessa. Emme kuitenkaan ole oppineet vielä ajattelemaan omien kuvaamistoimiemme seurauksia näin pitkälle. Parilla napin painalluksella suora lähetys käynnistyy Youtubeen ja koko maailma voi saapua tuijottamaan kameran linssin läpi.

Vaikka tila olisi julkinenkin, kun kohdistamme kuvaamisen rajaten yhteen yksityishenkilöön, me puskemme hänet julkisuuteen. Risumies vastaakin pitkälti normaalia koulukiusaamistapausta, jossa yksi kiusaa ja muut nauravat ympärillä. Ei ole ihme tässä kulttuurissamme, ettei koulukiusaamisesta ole vielä päästy eroon – en tosin tiedä, missä kulttuurissa oltaisiin.

Mitä tämä tarkoittaa huumorille? Pitääkö nyt olla koko ajan tosikkona vakavissaan ja tosissaan? Bill Wattersonin alakouluikäinen sarjakuvahahmo Lassi toteaa eräässä stripissä, että hänen mielestään, jos jokin asia on hauska ensikuulemalla, se on hauska myös jokaisella seuraavallakin kerralla. Hänen vanhempansa eivät aikuisina ole samaa mieltä. Tässäkin taas kyseinen sarjakuva hyvin vastaa todellisuutta – ihmisen aikuistuessa huumorintaju kehittyy. Se, että kaikki lapsellinen huumori ei enää olekaan hauskaa, ei tarkoita että ihminen olisi huumorintajuton tosikko. Vahingonilo ja muu toisten satuttaminen voitaisiin ehkä jättää pois ja keskittyä vaikka mm. itseironiaan, johon lapset eivät ole kehittyneet vielä kykeneviksi.

Lintukoti on se paikka, jossa pieni ihminen on voinut olla turvassa ja piilossa suurelta maailmalta. Sinne eivät ulotu sodat, eivätkä muutkaan kriisit tai huolet, joita pieni ihminen ei pysty hallitsemaan. Sieltä eivät myöskään karkaa ulos maailmalle pienen ihmisen hiljainen vastalause, joka siellä saunassa tai baarin nurkassa kavereiden kanssa jaetaan. Digitalisaation myötä voidaan joko sanoa lintukodin hävinneen, tai sitten laajentuneen kattamaan miltei koko planeetan – nyt elämme enää lintukodissa suhteessa elämään planeettamme ulkopuolella.

Toisin muotoillen, ihminen elää digitalisaatiossa äänenmurroksen ikää. Kun varhaislapsuuden lintukodissa oma ääni oli pieni ja kirkas ja sen kuuli pääsääntöisesti vain oma perhe, niin nyt ääni on rosoisempi ja sen yht’äkkiä kuuleekin koko maailma. Omiin kiukutteluihin ei vastaukseksi tulekaan tyynnyttävää halausta, vaan toisten ihmisten ja yhteiskunnan vastaiskuja.

Infoähky on yleisesti tunnetuksi koettu ilmiö – kun (etenkin netistä) tietoa on tarjolla enemmän kuin sitä mitenkään on ihmisen mahdollista vastaanottaa. Kuitenkin, se todellinen tarjolla olevan informaation kokonaismassa on ihmiselle mahdoton hahmottaa. Kuten H.P.Lovecraftin kauhutarinoissa hirviöt ovat usein sen ruumiillistumia, kun ihminen näkee oman pienuutensa ja merkityksettömyytensä universumissa ja menettää järkensä sen edessä, niin samojen mekaniikkojen kautta ihmiset muodostavat tästä informaatiomassasta epämuodostuneita valekuvia, jotka on helpompi mahduttaa omaan mieleensä.

Infoähkyä tuoreempana ilmiönä kaikkialla ympärillämme on teknologiaa, jolla pystymme taltioimaan ääntä ja kuvaa ja lataamaan sitä verkkoon. Joskus emme tiedä jonkin läsnäolevista ihmisistä tekevän tätä, kuten Axl Smithin tapauksessa[2] ja joskus emme tiedä laitteidemme palvelujen tarjoajien tekevän tätä, eli periaatteessa laitteiden itsessään, kuten Image-lehdessä epäillään Facebookin ehkä tekevän[3] (itse en täysin tähän FB-väitteeseen usko, mutta myönnän sen olevan mahdollista). Vaikka teknologia mahdollistaa myös tällaisen materiaalin väärentämisen, sen luotettavuus on kuitenkin merkittävää ja digitaalisena sen ikuisuus on vertaansa vailla.

Uuden teknologian äärellä tapahtuu mm. sellaisia mokauksia, kun nettikirpputorilla myyntiin tarjottavien elokuvalippujen kuvassa näkyykin lippujen tunnuskoodit, jolloin virhettä hyväksikäytetään ja joku käyttää liput niitä maksamatta, ilman että myyjä saa koskaan tietää, kuka liput sieppasi.[4] Ja siis tietenkin tällekin ihmisen tekemälle virheelle nauretaan Feissarimokissa. Siellä onnekin kuitenkin ilman koko nimeä, ääntä, kasvoja, tai muita helppoja yksilötunnisteita.

Tilanne on sama kuin lapsen ostaessa kännykkään lepsusti taltioidulla vanhempansa luottokortilla 6000€ edestä Pokemon Go -palloja. Lapsi ei ymmärrä tekojensa seurauksia. Näin on tilanne siis myös näissä kuvaamistapauksissa. Erona on se, että lapsen pitäisi olla tällaisilta tapauksilta vanhempiensa varjeluksessa, kun taas aikuisten ihmisten pitäisi itse osata ajatella paremmin ja toimia vastuullisesti.

Meidän on opeteltava ottamaan entistä enemmän vastuuta teoistamme ja sanoistamme. Lasten huutelu on vapaampaa, sillä he vasta opettelevat maailman toimintamalleja. Evoluutio on tehnyt murrosiästä sen vaiheen, kun yhteisöllisen toiminnan haasteet lopulta alkavat kunnolla kiinnostaa ja vaadittavat ominaisuudet kehittyvät. Vaatimustaso kuitenkin on digitalisaation myötä kasvanut ja ihmiset joutuvat todella vastaamaan siihen haasteeseen, kun Jean Piagetin kehityspsykologisen teorian mukaan kaikki eivät välttämättä koskaan saavuta kaikkein kypsintä formaalisten operaatioiden vaihetta. Onko digitaalimaailma venyttänyt todellisuutta siten, että Piagetin teoriaan pitäisi lisätä uusi kehitysvaihe, vai pitäisikö formaalisten operaatioiden vaihe todeta avoimeksi siten, että sen sisällä ihminen ei koskaan olekaan vaiheen kokonaan “toteuttanut”, vaan jatkaa mahdollisesti sen täydentämistä koko loppuelämänsä ajan?

Maailma muuttuu kiihtyvällä vauhdilla, ja välillä tuntuu, ettemme enää pitkään ole pystyneet pysymään sen kannoilla. Kuten eräs suosikki-youtubettajani, Lindybeige eräässä videossaan sanoo: “99% ihmiskunnan olemassaolon ajasta me olemme metsästäneet ja keräilleet. Tämä maanviljelykokeilu on aika uusi juttu, josta jää vielä nähtäväksi onko se järkevää.”[5] 99% aivojemme kehityksestä ihmisaivoina perustuu siis elämään metsästäjä-keräilijöinä. (Tähän pohjautuu ajatteluni edellisessä blogikirjoituksessani: “Oletko virtuaalisessa paikassa?” liittyen siihen, missä keskustelijat kokevat olevansa puhuessaan puhelimessa.)

Lähteet

[1] Mentula Aapo, “Risunjemmaaja-videon takia kiusattu kouvolalaismies joutui sairaalaan – ei poistunut kotoaan kymmeneen päivään”, Kymen Sanomat, 24.2.2017, http://www.kymensanomat.fi/Online/2017/02/24/Risunjemmaaja-videon%20takia%20kiusattu%20kouvolalaismies%20joutui%20sairaalaan%20%E2%80%93%20ei%20poistunut%20kotoaan%20kymmeneen%20p%C3%A4iv%C3%A4%C3%A4n/2017521945000/4 (Viitattu 19.3.2017)

[2] Rautio Marjatta, “Axl Smithille tuomio salakatselusta: ehdollista vankeutta ja 150 000 euron menetys”, YLE uutiset, 28.2.2017,  http://yle.fi/uutiset/3-9483580 (Viitattu 19.3.2017)

[3] Valkama Meri, “Image tutkitutti matkapuhelimen asiantuntijoilla: Voidaanko Facebookin salakuuntelu todistaa?”, Image, 13.3.2017, http://www.image.fi/image-lehti/image-tutkitutti-matkapuhelimen-asiantuntijoilla-voidaanko-facebookin-salakuuntelu (Viitattu 19.3.2017)

[4] Feissarimokat, “Ilmaisia leffalippuja”, 12.5.2015, http://www.feissarimokat.com/2015/05/ilmaisia-leffalippuja/ (Viitattu 19.3.2017)

[5] Lindybeige, “Built for the Stone Age – part one: Pleasure”, https://youtu.be/TNcHgMw4nvo?t=49s (Viitattu 4.4.2017)

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s