Bittiavaruudessa kaikki kuulevat huutosi

Thinking zombieKansan keskuudessa Risumiehenä tunnettu mies kuoli maaliskuussa 2017. Kymen sanomien mukaan[1] 72-vuotiaan miehen terveyden tilan heikkenemisen “taustalla on kiusaaminen ja häirintä, jota mies on joutunut kokemaan Raivokas risunjemmaaja -videon julkaisun jälkeen.” Kesäkuussa 2016 lenkkeilemässä ollut henkilö yhytti hänet jättämässä risuja laittomasti lenkkipolun laidalle ja otti esiin puhelimensa, jolla alkoi kuvaamaan ja haastattelemaan häntä. Kiinni jäämisestä säikähtäneen vanhan miehen reagointi haastatteluun oli monien mielestä huvittavaa ja sosiaalisessa mediassa videosta tuli kuuluisa ilmiö. Continue reading “Bittiavaruudessa kaikki kuulevat huutosi”

Kuka vahtii periskoopilla vahtijoita?

Thinking zombieUusimman hotin joukossa sosiaalisen median palveluissa on Periscope. Twitterin keväällä 2015 aloittama uusi palvelu mahdollistaa oman kännykän sijaintitiedon, kameran ja mikrofonin syötteen lähettämisen helposti. Se on tällä hetkellä saatavilla iOS:lle ja Androidille.

Palvelun yksi oleellinen näkymä maailman kartta, jossa aktiiviset lähetykset näkyvät punaisina palloina. Palloa klikkaamalla pääsee kiinni toisen ihmisen kännykän kameraan ja mikrofoniin. Palvelun motto kehoittaa tutkimaan maailmaa muiden ihmisten silmin. Continue reading “Kuka vahtii periskoopilla vahtijoita?”

Nettikiusaaminen, merkityksettömät vuorovaikutukset ja esineellistäminen

Thinking zombieTörmäsin juuri YLE:n elävän arkiston facebook-päivityksen kautta vanhaan televisio-ohjelmaan vuodelta 1997. Muistaakseni näin sen aikanaan televisiostakin. Ohjelmassa Elf Vesala puolisti roolipelejä saatananpalvontasyytteitä vastaan.[1] Pelien vaikutus psyykkeeseen on vanha keskustelu. Se edeltää pitkälti roolipelien aikakauttakin, periytyen keskustelusta elokuvien vaikutuksesta katsojiin. Oikeastaan jo Platon osallistui tähän keskusteluun aikanaan kiritsoidessaan sitä, miten luku- ja kirjoitustaito turmelee ihmisen muistikapasiteetin ja laiskistuttaa ajattelun.[2] Continue reading “Nettikiusaaminen, merkityksettömät vuorovaikutukset ja esineellistäminen”


“Do you know what’s worth fighting for, when it’s not worth dying for?” –Green Day

I keep hearing that the younger generations have decreased attention spans and that they have a game-like perception of reality. Do we need game inspired design to bring us meaning, when the unbearable lightness of high quality living has deprived our lives from purpose?

“The Unbearable Lightness of Being” has been one of my favourite quotes, even though, until now I haven’t known anything else about the book but the title. Now I read it and loved it. In the core of the story, one of the main characters, Tomas has written a political text, which has been published in a news paper in a shortened form. Tomas sees that the shortening has made the text different from the original – more aggressive. He is approached by the oppressive government to sign a letter for the news papers, where he renounces the text. He is also approached by rebellious people to sign a petition that would continue on the line of the (especially the shortened version) text. Tomas fails to see the impact of signed texts and refuses to sign either one. He refuses the rebellious people, because he doesn’t even see the original text as his own, due to the shortening. Tomas denies his own significance.

In the Populous game series one gets to play god. People of height less than one’s little finger walk around a world where the player raises and lowers mountains and can even summon an erupting volcano in the middle of  everything. The player can see the huge impact of one’s actions among the little people. In Final Fantasy VII, the player can summon powerful monsters. A fight can go on at lengths with damage being dealt on both sides at the magnitude of hundreds. Then, the player makes a small choice, and that choice makes the battle come to a pause, while an ernomous animation is displayed of a huge monster rising and smiting the foe with thousands of points of damage. The player’s action was certainly heard.

In normal, non-fantastical life, one’s actions don’t always bear such significance. A person in a group feels like having something to say and opens up one’s mouth, only to be interrupted by someone else in the group, who was a fraction of a moment earlier or a tad bit quicker in starting to speak. The impressive beast of one’s thought was not summoned. Instead of an awesome show of it’s arisal in the discussion, it was instead trampled as a sprout by this other person’s thought.

I perceive the lack of self-esteem behind a huge majority of all issues people are having. Have video games given the modern generations a concept of higher goals that we should reach in effort to be adequate, least to say good? Or is it always so that the new generation has to prove themselves better than the previous, hence lifting the goal? How is “goodness” even measured here? Is significance an absolute measure, or a percentage measure in relation to one’s known population? When one’s message can reach an audience of millions in the Internet, what good is it being heard and considered by “mere” hundreds of thousands?

The traditional impact on legislation of a common citizen in Finland has had two options: 1) One votes for one’s candidate to get them elected in the parliament to make decisions, or 2) one gets into politics and gets elected into the parliament by others to be more directly making the decisions. The newest fancy in Finland is the citizen’s initiative system, which is from between the two traditional options. One doesn’t need to dedicate one’s life for politics to do politics. One only has to spend a couple of weeks of time with a few friends to come up with a well formatted proposal. This is then placed on the public media and one starts marketing it to see how it gains popularity. Upon having reached 50.000 supporters (points?), the beast has manifested on the battle ground of the parliament and the politicians and officials will have to face it. YOUR proposal is being READ and CONSIDERED by the PARLIAMENT! Suddenly the audience of 50.000 is significant, even in the world of internetconnectivity.

For how I have currently perceived it, people’s need to feel significant has been used to guide them forever. A child is born to a solipsistic world, where they are the sole thing with any significance. The world reveals itself greatly through disappointments, as one has to compromise with other people and the restrictions of the physical reality. This can easily even overshadows the positive experiences, such as fulfilment and physical pleasures. These “carrot and stick” are often applied by the parents to rear the child. The child also typically learns to see their parents as gods. As a child discovers their own non-omnipotency, they perceive their parents as greater beings and start to trust their significance. To mature into adulthood would benefit from learning away from this misconception. However, relying on something that has significance is something we found our sanity on – a fixed point in the chaos of the world. We tend to 1) keep expecting the universe to provide for us, like our parents used to provide for use, or 2) find new significant replacement for our parents in religions, or 3) regress into considering ourselves omnipotent again. This tendency has been used to guide and control people throughout history. Priests are telling us the words of the omnipotent gods. Politicians are urging us to make a difference by voting (and being content in silence, so that our impact wouldn’t disturb their own impact in the society).

H.P.Lovecraft’s mythology roots from the human discovery of one’s own insignificance. The universe is ancient and huge, and stellar events are gigantic – and they don’t care about humans. In Lovecraft’s stories the main characters go insane, when they discover that nothing in their actions or existence matters at all to the ancient gods – the universe.

Without as much knowledge as to call myself a kitchen-anthropologist, I would make a guess that the size of a natural human community is in the magnitude of 100. In that size of a group, each member has on the average 1% significance. 1% is tangible. You can clearly see it – almost touch it. If a member’s significance drops remarkably, they easily become outsiders and may easily stray to another community, where they have higher significance. Because it feels good to feel important. Now, in the modern era of Internet, the community sizes are easily in the magnitudes of 1000-1.000.000. There are people with gigantic significance, such as the leaders of the biggest nations, religions, media and the corporations.

The easiest way for people to find significance in the Internet is by being provocative. It takes a lot of effort to impress anyone with anything constructive. Anyone can write a blog about important things, and many do – how to be heard from among all the others? Persistance and effort, I would assume to be the minimal requirements. If one makes a rational comment on something on the web, people just nod in agreeance as they read past it. It takes wit and swiftness to provide with a correction to the original writing, not to mention that the original text needs to have something of a fault to it in the first place. That’s once again requiring effort. But posting something outrageous is relatively easy. It will also provoke a load of people, many of whom finally see their opportunity of pointing out a fault in something someone has written and their chance to present their wit and swiftness in being (among) the first to correct this outrage. The provocation has significance. The beast has been once again summoned in the middle of the battle field. The provocateur is in the center of attention, dealing tons of effect among a number of people. And this audience is just as faceless to the provokateur as the generic monsters one fights in Final Fantasy VII, or the little people one caters for in Populous. Zombies for the slaughter.

In game design significance can be seen in the theoretical frameworks. For example, in Radoff’s 43 FUNdamentals, #5: Gaining Recognition for Achievements, #11: Being the Center of Attention, #15: Being a Hero, #16: Being a Villain, #17: Being a wise old man, #18: Being a rebel, #19: Being the magician, a keeper of secret knowledge, and #20: Being the ruler, are all directly connected to the need of having significance. I assume that with deeper analysis, the 36 other FUNdamentals could be rooted to this basic need as well.

Now, with modern technology, we are seeking significance, or at least the feeling of significance in games and social media. And we are still only learning, how to harness this there to control the masses.


Milan Kundera, The Unbearable Lightness of Being, 1984,

Jonathon Juvenal, 43 Things That Customers Think Are Fun, 2011,

Cloak – Incognito Mode for Real Life

Personally I’m interested in helping people to reach each other. I am aware that sometimes there’s no potential for such between two people and in these cases sometimes it is better for them to actually rather avoid each other. I see it unfortunate that some people appear to have taken a policy of having a list of people whom they try to avoid. This can even involve a list of places where these people tend to visit, and therefore this list of places should also be avoided.

Now there is a mobile application to support this behaviour.

The application makes use of social media applications such as FourSquare and Instagram. I was about to formulate that “makes use of other social media applications”, but I find it questionable, whether this is actually an asocial media application, rather than social. The application apparently analyses people’s social media updates and informs it’s user, if people on the avoidance list appear to be where the user is going.

This application is certainly different, but it reminds me of the case of the Girls Around Me application two years ago. Girls Around Me used the FourSquare API to find the closest female user check-ins and then provided more personal information about them by cross referencing with what was available in Facebook. This created a creepy situation, where strangers would approach women and suddenly knowing just about everything about their life and interests, depending on how public and verbose their Facebook wall was.

Girls Around Me was blocked by FourSquare, because FourSquare has a policy against aggregating information across venues. The case is not similar with Cloak, as it doesn’t aggregate information across venues. (It gathers information from several venues, but not in effort to extract significantly more information about people than each individual venue alone provides.) Cloak is not as intrusive application as Girls Around Me – quit the opposite, actually.

Cloak can be seen as something of an opposite to the Find My Friends application, and the even more intrusive position tracking systems. There has been discussions regarding parents’ rights to track their children’s whereabouts using their phone location information. Sometimes these services can cause many kinds of harm. One, light example is, when people are organizing a surprise party to someone and this person stumbles upon the surprise early by tracking the organizers. More serious issues regard Orwellian surveillance of people for their political opinions. For the latter Cloak hardly helps, but it may help a little the people trying to organize the surprise party – as long as this person is not actively trying to pursue other people’s whereabouts. Random, inconvenient encounters may be avoided.

But although Cloak is the opposite of a certain type of applications that can be classified as bad applications in them violating one’s privacy, the opposite of bad isn’t necessarily plain good. Can Cloak be considered as something that violates someone’s rights? As the plain concept goes, it’s difficult to see how. One already has many other tools to help avoiding people. The heaviest way is to get a restraining order from a court of law. Simpler ways are to create “don’t answer this number”-profiles to one’s phone, and as mentioned in the very beginning here, to avoid places where certain person regularly visits.

There is a risk, if Cloak allows extracting avoidance lists, so that they can be shared. In this case people can create public black lists and distribute them around. It would be relatively easy to add random people on such lists and pass them onwards. This could cause serious cases of bullying by unfair discrimination. Hence it is very unlikely that Cloak would contain such a feature.

It is difficult to actually allocate the blame, but one thing is that Cloak is actually a tool for using your private information from social media against you. If you give away your whereabouts publicly, that can be used by people for either discovering you or avoiding you. But then again, do you want to meet people who don’t want to meet you?

The application name Cloak is a bit missleading, as the application doesn’t actually cover one into secrecy, but rather helps one escape others. To be more of an actual cloak, it would, in a way, fit the application to actually hide one’s presence in social media. The application could try to either prevent Facebook, for example, from sharing location information when making status updates. Alternatively it could try to remove this information from recent postings after updates are done. This would help from attracting people joining one where one is. Of course, with FourSquare, this would just mean that no check-ins could be done. This feature would hinder two people using Cloak for both avoiding each other. Essentially it would easily ruin the usability and concept of the whole application. Therefore this feature is unlikely.

I have no personal experience of Cloak. I’m also unlikely to get it, as I prefer to either discuss with people, even when I’m not in good terms with them, or just tolerate them.

One thing for certain is that Cloak is not aiming for helping meet each other.

Maybe I’m a bit of a dreamer like:

Nimenehdotuskilpailut netissä

Sosiaalisen median valjastaminen edellyttää ajattelemista. Sekä yleisö, että markkinoija voivat tehdä noloja virheitä. Tavalliset ihmiset erehtyvät helposti kokemaan tilanteen samanlaisena kuin jos jupisisivat yksinään oman kotinsa rauhassa, sen sijaan että ymmärtäisivät huutelevansa julkisuuteen ja kohdistavansa toisia ihmisiä. Markkinoijat eivät välttämättä osaa ottaa huomioon, että yleisönä ei ole pelkkä kohdeyleisö, vaan siellä on myös ilkikurisia leikkijöitä ja markkinoinnin kohdetta mahdollisesti hyvinkin kaunaisesti vastustaviakin ihmisiä. Sosiaalinen media ei ole kutsuvierastilaisuus yrityksen omien tilojen rauhassa, vaan foorumi on laaja ja kohtaa suuren massan ihmisiä.

Atria järjesti äskettäin kilpailun netissä, jossa ihmisiä pyydettiin esittämään lempinimiä valmisruuilleen tuotenimiksi. Ehdotuksia sai äänestää ja eniten ääniä keränneitä varten tarkoituksena olisi jäädyttää kunniataulukko Atrian weppisivuille. Yhtenä kipinänä idealle lie hauska nimitys “roiskeläppä”, jota yleisesti käytetään mikroaaltouunissa lämmitettäväksi tarkoitetuista pitsoista. Tällaisen kilpailun voisi toivoa valjastavan ihmisten mielikuvituksen keksimään hauskoja nimiä, jotka parantaisivat tuotteiden mielessä pysymistä positiivisessa hengessä. Ongelmaksi äityi se, että käyttäjät tekivät myös ilkeitä ehdotuksia (mm. “raatokuutio”), jotka keräsivät myös ison määrän ääniä, varmasti sekä negatiivisesti Atrian tuotteisiin suhtautuvilta ihmisiltä, että ihmisiltä, joita ilkeily viihdytti vaikkei heillä Atriaa vastaan mitään olekaan.

Atria luonnollisesti poisti näitä ehdotuksia kilpailusta, mikä aiheutti käyttäjissä lisää ärtymystä. Sivusta oli otettu kuvaruutukaappauksia, jotka lähtivät sosiaalisessa mediassa kiertoon. Kuvien levittely jatkoi Atrian kaipaamatonta julkisuutta tietyille ehdotuksille. Lisäksi se itsessään oli negatiivista huomiota Atrialle. Nähdäkseni kuitenkin Atria hallitsi tämän tapauksen hyvin. En ole kuullut venyneistä selittelykeskusteluista, joita Atria olisi käynyt “trollien” kanssa, tai joilla Atria olisi pahastuttanut lisää asiakkaitaan. Atria on hallinnut kilpailuaan järkevästi ja koitunut negatiivinen huomio on mahdollisesti  tuonut enemmän kuin korvaavasti mieleenpainuvuutta lisäävää huomiota itse tuotteille.

Tapaus ei ole ainutlaatuinen. Taannoin Seppälä järjesti vaatedesign-kilpailun, jossa ihmisiä kutsuttiin lähettämään kuva, joka painettaisiin pyjamaan uutena kuviokuosina. En tiedä, miten tämä kilpailu oli varustautunut kopiosuojalakien varalta. Ehkä kilpailun ehdoissa näitä työnnettiin osallistujien vastuulle. Tiedän kuitenkin, että kilpailuun osallistui joku Pedo Bear -kuvalla, joka on hyvin synkällä huumorilla ladattu meemi netissä. Tästäkin olen nähnyt kuvaruutukaappauksia ja lehtiotsikoita aiheella “pedofiilipaita”.

Tunnetuin sosiaalisen median markkinointikärhämä lienee taannoinen Midhillin “myrsky vesilasista” (ks. aiempi blogikirjoitukseni tapauksesta). Periaatteessa tähän viittasin aiemmalla maininnalla venyneistä selittelyketjuista, joilla pahastutetaan lisää asiakkaita. Keskityn nyt kuitenkin Seppälän ja Atrian kaltaisiin tapauksiin:

Ihmisiltä kysyttäessä aina on riskinä ei-haluttu vastaus. Jopa kansallisissa vaaleissa äänestyslipukkeisiin kirjoitellaan ja piirrellään kaikenlaista, vaikka niitä eivät päädy yleisesti näkemään kuin kourallinen vaalivirkailijoita, jotka päättävät vaalilipukkeen hylkäämisestä. Kun ihminen pääsee kirjoittamaan, pikkukapinallinen voi haluta kokeilla rajojaan systeemissä. Millaiset vastaukset menevät läpi ja millä voisi saada jopa erityishuomiota. Toisaalta ärtyneet ihmiset saattavat herkästi herjetä “avautumaan”, eli kertomaan mielipiteensä hyvinkin laajasti ja kärjistetysti. Ärtyneessä mielentilassa ei aina tule oltua kohtelias, etenkin jos avautuu oman kotinsa rauhassa, tietokoneen ääressä ja ehkä vähän väsyneenäkin. Lisäksi ovat vielä olemassa varsinaiset häiriökäyttäytyjät, jotka purkavat omaa ahdistustaan tai muuta vastaavaa.

Netin (sosiaalisen median) kilpailut poikkeavat perinteisistä kilpailusta siinä, että A) kilpailuvastaukset tulevat yleisön näkyviin mahdollisesti reaaliajassa ja B) kilpailu kattaa helposti ja nopeasti hyvinkin laajan yleisön. Perinteisiin postikorttikilpailuihin lähetetyt vastaukset ovat aina moderoitu ennen kuin niitä on laitettu julkisuuteen. Se on ollut fyysisesti välttämätöntä, sillä kortin teksti on pitänyt konekirjoittaa julkaistavaksi.

Uusmediassakin kilpailuvastaukset tulisi moderoida. Moderointi voidaan tehdä viiveellä, kuten ainakin Atrian tapauksessa tehtiin, jolloin negatiivista julkisuutta saattaa syntyä. Jos vastaukset moderoidaan ennen julkaisua, sekin saattaa tuottaa negatiivista julkaisua, sillä ihmiset olettavat itselleen suurempia oikeuksia sananvapauden nimissä. Ihmisten valittelu moderoinnista on yleensä kuitenkin vähemmän kiusallista kuin yllä kuvatut tapaukset. Muitakin vaihtoehtoja on. Yksi usein käytetty on automaattimoderaatio, jossa käytetään listaa kielletyistä sanoista. Tämä on kuitenkin närää aiheuttavaa ja tehotontakin, koska se helposti aiheuttaa aiheettomia hylkäyksiä ja toisaalta kekseliäät ihmiset löytävät kiertomuotoiluja, joita ei pysty pätevästi ennakoimaan.

Yhtenä mahdollisuutena näkisin viivästyksen – kilpailuvastaukset ilmestyvät vasta vaikka 15 minuutin kuluttua. Tällöin jotkut pilailijat kyllästyisivät odottamaan jekkujensa ilmestymistä, reaaliaikainen negatiivinen vuoropuhelu ei olisi mahdollinen ja moderaattoritkin pääsisivät aikarajan suojaan. Heidän toimintansa olisi periaatteessa näkymätöntä. Normaalisti viestit menevät moderointijonoon, josta tulevat julki, kun joku moderaattori ne sieltä hyväksyy. Käyttäjät usein tietävät tällöin viestin olevan moderoinnissa ja voivat valitella asasta. Jos käyttäjille ilmoitetaan 15 minuutin viiveestä, moderaattori voi 15 minuutin välein vilkuilla jonoa ja poistaa sieltä aiheettomia viestejä. Häiriökäyttäjät toki huomaavat, että viesti ei mennyt läpi, mutta ei tiedä onko syynä automatiikka vai moderaattori. Lisäksi moderaattorin niskaan ei näin hengitä moderointijono. Tätä voi edelleen helpottaa pidempi viive, joka toisaalta taas saattaa harmittaa kärsimätöntä nettisukupolvea.

Muitakin vaihtoehtoja on, mutta nähdäkseni moderoinnilta ei voi kokonaan välttyä. Moderointi, tavalla tai toisella, on ylläpitäjän vastuu. Se on mielestäni myös tehokkaampi väline kuin paljon puhuttu omalla nimellä esiintymisen edellytys.

Paljon melua kirahveista

Richard Dawkins esitteli kirjassaan Geenin itsekkyys (vuonna 1976) konseptin “meemi“. Sittemmin meemi on etenkin sosiaalisessa mediassa saanut oman populaarikulttuurin merkityksensä. Se tarkoittaa nyt pientä leikkiä, jonka säännöt pitää omalla kohdalla toteuttaa ja sitten kertoa leikin säännöt eteenpäin. Tällaiset meemit ovat erityisen suosittuja Facebookissa. Yksi tyypillinen meemi on sellainen, jossa pitää omalla Facebook etusivulla olevasta ystävälistasta poimia viisi ensimmäistä ja sitten täydentää näiden nimet esimerkiksi oman zombiemaailmanlopun selviytymisjoukkueen jäseniksi. Ensimmäinen näistä huolehtii vaikkapa ruokatarvikkeista, toinen on taistelija, kolmas lääkitsijä, jne. Kun tämän listan on luonut, koetaan huvittavaksi alkaa kommenteissa keskustella muodostuneen ryhmän kyvykkyydestä.

Voisi ajatella, että nämä meemit ovat sellaisenaan yksi meemi (ja tässä vaiheessa oltaisiin jo hieman lähempänä Dawkinsin alkuperäistä meemikäsitettä). Tällä tasolla on nähtävissä, että tällä ylätason meemillä on muitakin piirteitä kuin itse leikki, sen levitys ja keskustelu. Näitä usein nimittäin seuraa mahdollisesti jopa agressiivinen metakeskustelu. Esimerkiksi otan taannoisen kirahvi-meemin, joka meni agressiivisessa metakeskustelussa toistaiseksi äärimmäisyyteen.

Kirahvi-meemissä leikin jujuna oli kompakysymys, johon piti yrittää vastata eräälle henkilölle yksityisviestinä. Tämä henkilö sitten kertoi, oliko vastaus oikea vai väärä. Jos vastaus oli väärä, meemiin osallistujan tuli vaihtaa profiilikuvakseen hauska kirahvikuva. En itse leikkiin ollut kiinnostunut osallistumaan, joten en nyt ole varma, pitikö kuva ladata nimenomaisesti vielä tämän henkilön nimeämästä weppiosoitteesta.

Meemin oltua jonkin aikaa käynnissä, alkoi kiertää huijausviesti, joka väitti olevansa F-Securen varoitus siitä, että nämä kirahvikuvat ja niiden laittaminen profiilikuvaksi voivat vahingoittaa käyttäjien tietokoneita, tai ovat jonkin muun laisia vahingollisia objekteja. F-Securen taholta tuli vähän myöhemmin todellinen varoitus siitä, että kyseessä on huijausviesti. Luultavinta on, että joku ärtyi niin paljon tästä kirahvimeemistä, että hyökkäsi tällä tavalla meemiin osallistujia vastaan. Naiivimmin voi olettaa, että joku teki tämän huijauksen vain pilailumielessä, mutta silloinkin kyseessä on agressiivinen pilailu, verrattavissa “tulipalo”-huuteluun nukkuvan hotellin käytävillä ja palohälyttimen laukaisuun.

Nähdäkseni tämäkin agressio perustuu solipsistiseen narsismiin. (Sikäli kuin ei-psykologina nämä käsitteet ymmärrän.) Ihmiset provosoituvat toisten tekemisistä. Jostain syystä joku ei voi sietää sitä, että toinen vaihtaa profiilikuvansa kirahviksi. Se voi johtua siitä, että henkilö nojaa itsevarmuutensa sääntöjen noudattamiseen ja tämä toiminta rikkoo hänen säännöksi käsittämäänsä, että profiilikuvan pitää esittää käyttäjää itseään. Se voi johtua siitä, että henkilöllä on huono nimimuisti ja häntä ahdistaa, kun ei enää tunnista profiilikuvasta, kuka mitäkin Facebookissa päivittää, kun ihmiset ovat kirahveja. Yksi mahdollinen syy on siinä, että henkilö pelkää yhteiskuntakäsityksensä tiukoista normeista poikkeamista ja kadehtii niitä, jotka uskaltavat rikkoa tällaisia sääntöjä osallistumalla “lapsellisiin leikkeihin”. Vielä yksi vaihtoehto on, että henkilö tuomitsee nämä meemit “liian tyhmiksi” ja haluaa sanktioida niihin osallistujia. Joka tapauksessa meemiä ei nähdä harmittomana asiana, jota muut tekevät, vaan jonkinlaisena henkilökohtaisena loukkauksena. “Kaikille teille zombeille – mitä tahansa teettekin, se liittyy minuun.”

Agressiivisen pilailun tapauksessa henkilö ei taas huomaa käytöksensä olevan kohdistetun agressiivista. Siinä missä ihmiset vaihtavat profiilikuviaan kirahveiksi yhdessä huvitellakseen, agressiivinen pilailija kohdistää näihin ihmisiin uhkauksen – tietoturvallisuutesi on vaarassa! Voidaan sanoa, että kirahvimeemeilijät eivät ota huomioon edellisessä kappaleessa mainittuja nimimuistiongelmaisia, mutta ei voida väittää, että he olisivat vaihtaneet profiilikuvansa näiden ihmisten vuoksi. Agressiivinen pilailija ei ota huomioon kirahvimeemeilijöiden näkökulmaa ja kohdistaa toimintansa juuri heihin. “Kaikille teille zombeille – ette ole oikeasti olemassa siten, että teitä pitäisi huomioida.”

Tässäkin näen siis kyseessä olevan ongelman, jossa ihmiset eivät koe toistensa läsnäoloa verkossa. Luultavasti pakko käyttää omaa nimeään hillitsee ihmisiä jossain määrin näissä kohdistetuissa hyökkäyksissä. Tieto siitä, että hyökkäys näkyy omissa nimissä tuo tilanteeseen omaa henkilökohtaista läsnäoloa etäisen pelin pelaamisen tunteen sijaan. Kuitenkin tämä ilmiö on varsin vahvana Facebookissa, jossa valtaosa ihmisistä esiintyy omalla nimellään. Täsmällisempi kohde tässä ongelmassa olisi saada ihmiset kohtaamaan toiset käyttäjät paremmin ihmisinä. Facebookilla ei tähän kuitenkaan ole tarvetta, sillä heidän bisneksensä ei ole ihmisten läsnäolon tunteen vahvistus, vaan ihmisten pitäminen palvelussa mainonnan kohteina. Luultavasti etäisyys muihin ihmisiin on jopa palvelun houkuttava ominaisuus, niin kauan kuin yksinäisyyden tunne ei pääse yllättämään. Muiden ihmisten kohtaaminen on helposti pelottavaa, vaatiessaan omienkin tunteidensa hallitsemista, hyväksymistä ja kompromisseja.