Virtually There

(suomeksi)

The most natural way of communication between people is face-to-face. There both participants can fully utilise their natural speech production mechanisms, as well as other communication mechanisms. They also have a shared experience of the communication, including the immediate context it takes place in. A shared space for sharing, considering how Jens Allwood defines[1] communication essentially as the action of sharing.

Although the immediate context during face-to-face communication is shared, the preceding context easily is not (we are coming from different places from different activities) as well as the following context easily is not (our future plans and schedules differ).

Tekoäly ja sen tekomotivaatiot ja muut tekotunteet

Ihmismieli jaetaan tyypillisesti kahteen osaan, tunteet ja järki. Yksi puoli on siis järki – rationaalinen ajattelu, logiikka, joskus jopa pelkistävästi “äly”, josta tunteet on karsittu pois. Toisena puolena ovat tunteet, joiden formalisointi ei ole yhtä rationaalisesti toteutettu kuin logiikan. Me ymmärrämme hyvin loogisen ajattelun, mutta me emme ymmärrä kovinkaan paljon tunteitamme. Logiikassa pystyn suurella itsevarmuudella kertomaan olkiukko-argumenttivirhelogiikasta – mikä se on ja miksi se on virhe, mutta jos minun pitäisi kertoa mitä on “ilo” olisin hyvin hataralla pohjalla. Meillä on olettamus, että ilo on yksi tunteista, mutta onko se ja mitä se on? Onko se sama asia kuin hauskuus, vai mikä niitä erottaa? Onko “nautinto” yksittäinen itsenäinen tunne? Liittyykö se jotenkin iloon ja jos, niin miten? Joskus tunteita kuvaillaan älyn vastakohtana.

Liminal Spaces – The Langolier-effect

My ideas of the third place has been refined during these times of the COVID-19 pandemia, as the isolation policies have finally made me too fully experience distance working. My experiences of the Third Place have gained depth.

Salaliitot ja populismi – Taikausko 2.0

“Avaruus on iso paikka. Tosi iso. Et pysty kuvittelemaankaan kuinka valtavan, typerryttävän, aivoja ravistelevan iso se on. Voit kuvitella kuinka pitkältä matka tuntuu lähimpään apteekkiin, mutta se on pelkkiä pipanoita verrattuna avaruuteen. Kuulehan nyt…” [1]

Epävarmuuden sietäminen on aikuistumisessa tarvittava taito, joka on ihmisen syvin kauhun lähde. Kuuluisa kauhukirjailija H. P. Lovecraft on parhaimpia tyyppiesimerkkejä tämän ominaisuuden hyödyntämisestä. Hänen kirjoittamissaan tarinoissa hyödynnetään ihmisen kykyä “havaita oma merkityksettömyytensä juuri niiden aistien kautta, joiden vuoksi ihminen pitää itseään erikoislaatuisena olentona.”[2]

Vahingot, loukkaantuminen ja jopa kuolema ovat jokaiselle ihmiselle jokapäiväinen mahdollisuus ja niitä voivat aiheuttaa niinkin valtaisat asiat kuin liikenneonnettomuudet, salaman isku tai meteoriitti avaruudesta. Lapsuuden helppoutena näitä uhkia ei tule ajatelleeksi, kun ei tiedä riittävästi ja toisaalta normaalissa tapauksessa omat vanhemmat suojelevat niiltä.

Täyden estetiikan allekirjoittaminen

Luin juuri Tylkkäri 7/2019 lehden keskustelu-jutun “Voiko fanittaa ällöä tyyppiä?”[1] Jutussa pohdittiin sitä, millaista moraalia liittyy sellaisen taiteilijan fanittamiseen, jonka taiteesta pitää, mutta jonka mielipiteistä ei. Esimerkkinä mainitaan muusikko Pogo (Nick Bertie), jonka mash-up-musiikista pidän itsekin.

Minua kiehtoo hänen musiikissaan sen itseäni miellyttävän soundin lisäksi siihen liittyvä mash-up-kulttuuri ja sen suhde tekijänoikeuskysymyksiin – jos kaikki äänet ovat lähtöisin jonkun toisen tekijänoikeuksien alaisesta teoksesta, mutta ne ovat kaikki laitettu tehosekoittimen läpi ja uuteen järjestykseen, kenen tuottamasta musiikista miltäkin osin on kysymys? Entä jatkokysymyksenä, onko näyttelijällä ja hänen elokuvansa tuotantoyhtiöllä millaiset oikeudet näyttelijän kasvoihin näinä tietokonegrafiikan uusina aikoina?

Kirjoitus on varsin luonnotonta viestintää

Ärsykevaroitus aiheista: Poliittinen viestintä, Perussuomalaiset.

Kirjoittaminen on vasta 6000 vuotta vanha tapa viestiä. Sitä edeltää toki kömpelömpi vastaava viestintä, kuten luolamaalaukset ja varmaan yksittäiset symbolit vaaroille ja opasteille. Nykymuotoinen kirjoitus kommunikaatiovälineenä perustuu maamerkkien lukemiseen. Luonnollista “lukemista” on katsoa ympärilleen ja tunnistaa näkemistään maamerkeistä, missä on. Tätä väittämää tarkemmin ymmärtääkseni olen lukemassa Stanislas Dehaenen kirjaa “Reading in the Brain: The New Science of How We Read”[1], johon Janet Murray[2] viittaa kertoessaan tämän asian.

Kirjoittaminen on tyypillisesti modaalisesti rajoittunutta. Itse teksti on luettaessa usein ainut modaliteetti, jota pitkin viesti välittyy. Esimerkiksi puheessa mukana ovat muunmuassa ilmeet, eleet ja äänenpainot. Koska kirjoitusjärjestelmämme perustuu puhekykyymme, me luontaisesti oletamme kirjoittajalla olevan kirjoittaessaan käytössään äänensävyn.

On the Nature of Horror and Fear

“It’s impossible for words to describe what is necessary to those who do not know what horror means. Horror… Horror has a face… and you must make a friend of horror. Horror and moral terror are your friends. If they are not, then they are enemies to be feared. They are truly enemies!” [Francis Ford Coppola, Apocalypse Now.]

The human existance culminates in horror, as horror questions the continuation of the human existance. The greatest horror arises not from a certain doom, but from uncertainty, where lies the lack of control. When the doom is certain, one can control oneself enough to embrace for it.

Typically horror stories are at their scariest, while the nature of the monster is still unrevealed.[1]

Keinotekoisen elämän tarkoitus

Etsiessäni keinotietoisuutta, olen käsittänyt yrittäväni ymmärtää omaa itseäni ja omaa tietoisuuttani. Nyt löytöretkeni on kuitenkin hieman yllättänyt, tuoden minut elämän tarkoituksen kysymyksen luokse. Tässä tilanteessa koen itseni onnekkaaksi, kun olen opinnoissani suorittanut sivuainekokonaisuudet psykologiassa ja filosofiassa. Hieman harmillisesti tosin vain lyhyinä kokonaisuuksina, koska teknologian ja numeroiden kanssa leikkiminen on ollut helpompaa, mutta on toki niistäkin tässä tilanteessa hyötyä.

Elämän tarkoituksen ongelman ovat minulle nyt tällä löytöretkellä osoittaneet,

Tietoisuuden ja tekoälyn terminologiaa

Tämä on tähänastisesti blogissani harvinainen rinnakkaiskirjoitus – julkaisun “Terminology of Consciousness and Artificial Intelligence” kanssa – joissa julkaisen saman tekstin suomeksi ja englanniksi.

Taannoin kirjoitin lyhyesti vahvan ja heikon tekoälyn käsitteistä[1], viitaten John Searlen artikkeliin, “Minds, brains, and programs”[2]. Tänään luin Susan Pockettin artikkelin “Consciousness Is a Thing, Not a Process”[3]. Päädyin pohtimaan terminologian moninaisuutta ja siitä johtuvaa sekavuutta keinoälykeskustelussa. Tämän kirjoituksen tavoite on kertoa muutaman eri termin sisällöistä, joiden kanssa voi helposti olla väärinkäsityksiä: Huomio, tietoisuus, äly, tuntevuus ja tietoisuus(sic.). Oman lisänsä tähän soppaan tuovat englannin ja suomen kielten erot.

Huomio on näistä termeistä perustavanlaatuisin ja yksinkertaisin.

Terminology of Consciousness and Artificial Intelligence

This is, for my blog, a so-far rare double-post with “Tietoisuuden ja tekoälyn terminologiaa“, where I have the same entry both in English and Finnish.

Recently I discussed shortly the concepts of strong and weak artificial intelligence[1], as I was referring to the article Minds, brains, and programs by John Searle[2]. Today I read an article by Susan Pockett with the title Consciousness Is a Thing, Not a Process[3]. I was left thinking about the plethora of terminology in the field of Artificial Intelligence, and the chaos within. The main goal of this blog entry is to explain a set of terms that can easily be confused with each other: Attention, awareness, intelligence, sentience, and consciousness.

Attention is the most basic of these terms.