Viihteen bisnesmallit muuttuvat edelleen

Thinking zombieToimituspäällikkö Jussi Huhtala otsikoi Episodi-lehden kolumninsa konservatiivisesta näkökulmasta: “Laittomasti leffoja lataavien piraattien loppu häämöttää – Hakkeroinnista tulossa tarpeetonta.”[1] Kirjoitus on sinäänsä itse maailman muutoksen oikein näkevä, mutta muotoilee sen vanhan liiton näkökulmasta. Huhtala maalaa kuvaa, jossa piratismi nousi pilaamaan viihdeteollisuuden markkinoita, mutta nyt viihdeteollisuus on keksinyt aseita taistellakseen piratismia vastaan ja yleisökin on kääntymässä takaisin “hyvän puolelle”. On totta, että piratismi on vähentymässä, koska digitaalisen viihteen laillinen tarjonta on parantumassa. Itse näen kuitenkin tämän asian niin, että koska “vanha liitto”, eli perinteinen viihdeteollisuus ei ole suostunut myymään tuotteitaan rahalla, tai rahalla myydyt tuotteet ovat olleet tarkoituksellisesti laadultaan huononnettuja, ovat ihmiset nähneet sen riskin ja vaivan arvoiseksi, että ovat piratismiväylien kautta hankkineet viihteen siitä maksamatta. Nyt, kun musiikkia saa kätevästi Spotifystä, Youtubesta ja iTunesista ja elokuvia sekä TV-sarjoja Netflixistä, HBO:sta ja iTunesista, alkaa niitä olla miellyttävämpää käyttää kuin yrittää virittää torrenttia omaan koneeseen. Continue reading “Viihteen bisnesmallit muuttuvat edelleen”

Asiallinen internet – the Internet of Things

Thinking zombie(World Wide) Webistä saatiin 2000-luvun taitteessa versio 2.0 ja nyt on tuloillaan versio 3.0. Nämä versiovaihdokset eivät vaadi erityisempiä weppiselainten tai muidenkaan ohjelmien vaihtamista, eikä niitä oikeastaan edes huomaa, ellei nimenomaisesti pohdi ja ihmettele.

Näissä versionumeroissa kyse on webin sisällön kehityksessä sukupolvittain. Tämä kehityskulku ei oikeastaan ole kovin erikoinen, vaan se vastaa muidenkin työkalujen kehitysaikataulujen mallia.

Web 1.0: Julkaisijat julkaisevat weppisivuja lukijoille.

Webin tultua “valmiiksi” ykkösversioksi siellä oli tietotekniikan tutkimuslaitosten lisäksi useita kaupallisia yrityksiä. Oikeastaan lähes kaikki. Sisällön tuottajia olivat orginisaatiot ja sisällön kuluttajat kuluttajia. Webin meininki oli kuitenkin ennemminkin sama kuin esiteollisessa yhteiskunnassa, jossa porvaristo omisti työkalut ja tarjosi niillä tuotettuja asioita yhteiskunnalle. Ihmisten henkilökohtaiset weppisivut olivat toki jo siemen tulevaisuudelle, mutta niidenkin tuotantomalli tällöin oli lähinnä tuo sama ylhäältä annettava dokumentti alhaalla odottaville lukijoille.

Web 2.0: Ihmiset kanssakäyvät weppipalveluiden kanssa – some.

Vuonna 2003 aloitti blogipalvelu WordPress ja vuonna 2004 sosiaalisen median palvelu Facebook. Blogeja ja vastaavia oli tietenkin ollut olemassa jo näitä ennen ja WP ja FB vain riensivät aistimaansa markkinarakoon. Tämä uusi tapa tuottaa sisältöä verkkoon oli se, että ihmiset kirjoittivat toisilleen. Yhteiskunnan teollistumisessa tämä vastasi sarjatuotantoa, jossa asioita eivät tuota porvaristolliset mestarit ja heidän renkinsä, vaan vasemmistolaisemmin (tai oikeistolibertaarisemmin) duunarit toisilleen. Olkoonkin, että duunarit tekevät työtä porvareille ja blogit ja muu some pyörivät kaupallisten firmojen, ja siis organisaatioiden palvelimilla, eivätkä suinkaan vielä ihmistne omisa kännyköissä, tai edes pilvessä.

Web 3.0: Laitteet kanssakäyvät keskenään ja tuottavat sisältöä?

Webin kolmas vaihe on automaatio. Asioiden internet (the Internet of Things) Sisällöntuottaja ei enää ole arvostettu mestari, eikä edes ahkera duunari, vaan sisältöä tuottavat automaatit. Kuten kahviautomaateista voi nykyisin valita haluamansalaisen kahvijuoman ja automaatti sitten tuottaa sen, joka kerta miltei tarkalleen samanlaatuisena, voi Web 3.0:ssa tilata kännykkäänsä haluamiaan säätiedotteita ja muita ilmoituksia, joita generoivat automaattisesti laitteet ilman tarvetta ihmisoperaattorille.

Kovinta kamaa tällä saralla ovat terveyttä mittaavat anturit, joiden kautta käyttäjä saa tietoa omasta kunnostaan ja kuntoilustaan. Yhtäällä terveysteknologian dystopioissa ollaan pelätty sitä, miten automaatit korvaavat lääkärit ja tieto kuolettavasta taudista tulee olemaan pelkkä tekstipätkä oman kännykän ilmoituskeskuksessa, mutta toisaalta taas ihmiset ovat kuntoiluinnostuksensa hegemoniassa innoissaan ostamassa näitä sydämen sykettä ja muuta mittaavia antureita. Varmasti tällä teknologialla parannetaankin ihmisten terveyttä, eliniän odotusta ja elämänlaatua.

Web 3.0-tuotteita, eli the Intenet of Things -asioita on tulossa joka paikkaan. Autot kytkeytyvät omistajiensa pilveen, kuten myös asunnot. Uudenvuodenlupauksia tehdessä perhe voi katsella vanhempien kuntomittareiden lokeja, sekä pikku koululaisten kouluarvosanojen kehityskäyriä. Kun koko perheen kännykät ovat samassa perhe-pilvessä, on rakennettu mielenkiintoinen organismi, jossa on uskomattomilta tuntuvat mahdollisuudet, mutta myös iso massa vastuuta. Ihmisoikeuksista yksityisyyden suoja on helposti vaikein ymmärtää – mitä salattavaa on rehellisellä ihmisellä – mutta juuri sitä pitää tässä kehityksessä osata vaalia.

Nietzschen mukaan, “kun katsot kauan pimeyteen, katselee myös pimeys sinuun.” Tämä pätee siinäkin, että kun katsot internet-teknologian välityksellä omia tietojasi, myös internet-teknologia katsoo sinua ja tietojasi. Samalla kun olet mielissäsi siitä, että Amazon osaa suositella sinulle hyviä kirjoja aiempien ostostesi perusteella, Amazon on toisaalta myös muodostanut luonteestasi jonkinlaisen profiilin. Kun käytät ehostetun todellisuuden online-palveluita, kuten FourSquare tai Google Maps, niin sen lisäksi että nuo palvelut kertovat sinulle, mitä ympäriltäsi löytyy, sinun on ensin pitänyt kertoa niille, missä sinä juuri kyseisellä hetkellä olet.

Web 3.0:n kutsuminen älykkääksi internetiksi on vielä liioiteltua. Voi toki olla, että Internetin yhä kytkeytymässä ristiin enemmän ja enemmän, aito keinoäly saattaa tästä verkostosta kehkeytyä. Yksi mielenkiintoinen kysymys tässä on, että rakentuvatko nämä kytkökset kuinka pitkälti samalla tavalla kuin biologisessa aivoissa rakentuvat hermosolujen väliset kytkökset.

Nojaan mieluummin Nietzschen sitaattiin kuin niin sanottuun kansanviisauteen siitä, että “kuka tietoa lisää, se tuskaa lisää.” Asioiden internet osaa varmasti auttaa meitä huomaamaan ja tekemään muutoksia etenkin niihin pieniin, mutta usein toistuviin asioihin elämässämme, joiden avulla voimme kasvaa paremmiksi ja saavuttaa enemmän. Tämä on samaa kehitystä, joka David Epsteinin TDE-puheen mukaan on pääsääntöisesti vienyt urheilutuloksia eteenpäin historian viimeisimpinä vuosikymmeninä.

 

David Epstein: Are athletes really getting faster, better, stronger https://www.ted.com/talks/david_epstein_are_athletes_really_getting_faster_better_stronger

 

Voice

I recently learned of a Steam early access game In Verbis Virtus, where you cast magic by using your own voice. I also know that Linden Labs sees the future of Second Life in Voice, which is what they call their mechanism for people to use microphones to talk to each other in the virtual world.

Some time ago, I conducted interviews in Second Life for research. As I was laying out the plans for the interviews, I decided that I would accept interviews both through Voice and text chat. This decision was based on my earlier experience of Voice dividing people’s opinions. Especially people with hearing disabilities and people whose own voice was a significant mismatch with their avatar appearance, dislike Voice. For the latter, Second Life provides with voice transformers, which also helps those concerned over their privacy issues and want to maintain a distance between their Second Life identity and their real identity. The former would require some kind of speech-to-text service to provide them with subtitles for what the people are talking. Continue reading “Voice”

Mobiili virtuaalimaailma

Olin taannoin aktiivinen Second Lifen käyttäjä. Löysin sieltä omat yhteisöni, joissa viihdyin. Sittemmin ajankäyttöni ja mielenkiinnon kohteeni ovat muuttuneet. Nyt kun käyn Second Lifessä satunnaisesti, löydän sieltä toki vanhoja tuttuja ja satunnaisia nyyppiäkin vanhoissa yhteisöissä, mutta entistä enemmän totean tämän virtuaalisen maailman autiouden. Sähköpostiin tulee edelleen ilmoituksia Suomi-yhteisön bileistä ja muusta. Ilmeisesti maailma siis kyllä elää vielä. Se ei oikeastaan liene juuri muuttunut tältä osin viiden vuoden takaisesta. Se vain edelleen palvelee parhaiten tyhjyyden keskellä riittävän itseriittoisia yhteisöjä, jotka ovat etäällä toisistaan kuin tähdet avaruudessa.

On mielenkiintoista kulkea ympäri Second Lifen haamumaailmaa. Kun silmänkantamattomiin ympärillä on pääosin autoita hienoja rakennelmia, sitä odottaa kuulevansa horisontista langolieerien narskutusta. Ihmisiä on työlästä löytää.

En usko, että Second Lifeä ylläpitävä Linden Labs on parhaan mahdollisen menestyksen tiellä keskittyessään yksinomaan parantamaan keskitetyn virtuaalimaailman tarkkuutta. Käyttäjämäärää ei saa kasvatettua kasvattamalla järjestelmää koko ajan vaatimaan ajantasaista huipputason tietokonetta ja verkkoyhteyttä. Second Life on sisäpiirin juttu. Lähtökynnys on korkea, enkä usko sitä voitavan tehokkaasti madaltaa realismin tasoa ja ominaisuuksia lisäämällä.

Uskoisin sosiaalisen median kentältä löytyvän tilausta mobiilille, hajautetulle virtuaalimaailmalle. Tällaisen virtuaalisen maailman pitäisi olla tavoitettavissa iPhonella, Lumialla ja muilla mobiililaitteilla. Lisäksi virtuaalimaailman tulisi ehkä jopa sijaita tällaisissa mobiililaitteissa, tai sitten pilvipalvelussa. Teknologia ja sen tehokkuus toki ajan myötä kasvaa, mutta tällä hetkellä voitaisiin ottaa harppaus alas päin ja suhteuttaa tehon tarve mobiililaitetasolle. Tämä mahdollistaisi virtuaalimaailman käyttäjäkunnan laajentamisen myös siihen massaan, jonka kotitietokoneiden tehot ja nettiyhteys vastaavat ennemmin älypuhelinta kuin huipputason pelitietokonetta. Virtuaalimaailman ei tarvitse olla fotorealistinen ja täydellisyyttä tavoitteleva. Sen on oltava saavutettava ja hieman kömpelömpikin ulkonäkö kelpaa. Habbo Hotelli ei ylvästele huippugrafiikalla, eivätkä normaalit sosiaalisen median palvelutkaan. Käytettävyys, agenssi ja kokemuksellisuus syntyvät kevyemminkin. Jos ajatellaan rinnakkaisena mediana esimerkiksi weppisivuja, ne ovat tulevaisuudessa varmasti nykyistä elokuvamaisempia ympäristöjä – elleivät sitten virtuaalimaailmoja, mutta tällä hetkellä teknologia on matalampaa.

Joskus kauan sitten minulla oli weppisivu Geocities-palvelussa, jossa omalla sivullani oli katuosoite ja naapureita. Omassa pilvipalvelussani sijaitseva virtuaalitonttini voisi sijaita kavereideni virtuaalitonttien naapurissa. Mieluiten heksakartalla, jotta naapureita voisi olla kuusi. Virtuaalimaailmassa minulla voisi olla naapurit Aliisa, Bob, Carol, Daniel, Eija ja Frank, joista kenenkään ei tarvitsisi olla suoraan toistensa naapureita. Virtuaalimaailmassa ei ole kaikkia fyysisen maailman rajoitteita. Heksakartalla voisi kiertää “kolmen heksan kulmausta” ja joka heksarajan ylityksellä saapua aina uuteen heksaan. Fyysisessä maailmassahan tämä onnistuu huonosti, parhaimmillaan ehkä kierreportaita kulkiessa.

Jos oletetaan, että jokaisella olisi virtuaalimaailmassa oma tontti ja keskivertokäyttäjä viettäisi maailmassa keskimäärin neljä tuntia vuorokaudessa joka päivä, se tarkoittaa sitä, että 80% maailmasta olisi koko ajan tyhjillään tai “nukkumassa”. Vaikka Second Lifessä kaikilla ei olekaan omaa tonttia, oma näppituntumani on, että tuo 80% on pätevä arvio. Vapaus valita naapurinsa ei poista sitä ominaisuutta, että valtaosa virtuaalimaailmasta on tyhjillään.  Oma naapurusto kuitenkin parantaisi helposti sitä, että naapurit olisivat paikalla samoihin aikoihin kuin itsekin. Lisäksi mobiililiittymä tekisi virtuaalimaailmasta kaikkiallisemman ja sitä kautta luultavasti lisäisi läsnäoloa. Nykyisellään tuntemissani virtuaalimaailmoissa niiden kehittäjäorganisaatiot omistavat koko maailman ja vuokraavat sieltä vapaita tontteja, missä päin maailmaa niitä sattuukaan olemaan. Mahdollinen naapurustoni on turhan rajattu. Lisäksi palvelimet ovat keskitetty yleensä ulkomaille. Kun kanssakäyn naapurissa asuvan ystäväni kanssa virtuaalimaailmassa, kaikki verkkoliikenne käy Yhdysvaltojen kautta. Miksi ei riitä tietokantapalvelujen sijainti eurooppalaisessa pilvipalvelussa ja valtaosa verkkoliikenteestä suoraan kännykästäni naapurin kännykkään?

Toivoisin näkeväni virtuaalimaailmojen ja sosiaalisen median välisen sauman kuroutuvan pois ja pääseväni tekemään tutkimusta tuolla rajalla sijaitsevassa palvelussa.

I recently got my first chance to try out Windows 8

Most every basic tool in the Microsoft Windows 8 operating system seems to be a (cloud) service, rather than an application. Instead of being able to just start and configure Outlook e-mail application for one’s existing e-mail account, provided by a local company, one is forced to create an outlook.com account to get the mail-icon to work. I would hope and assume that one can read and prepare e-mails even when one is not connected to the internet, but it is not obviously so in the user interface experience. Also the address book looks like a cloud service that stores your contact information at a server of your choice. One’s local computer is not an option for a server.

It may be that after registering to these services, the applications actually work very locally, but the initial experience didn’t give this sensation. The new interface of cloud services clouds the user’s sense of “where are you?” It’s not clear that one’s address book is on one’s own hard drive. It actually appears quite likely that the personal information of one’s acquaintances get deposited in Microsoft’s cloud servers.

This is not the trend of operating systems alone. It is also the preference of many users. People love, how smart phones support synchronizing with Facebook event calendar and Google Calendar services. At least I do. But, when people forget where they are, they can accidentally delete important public announcements. While thinking of of just deleting events from their own personal schedule, they forget that the part of the calendar is actually a public calendar. Instead of taking down a refrigerator note at home, one ends up taking down all the public posters around town that were advertising the public event.

Desktop operating systems are being raced to mimic the mobile operating systems. Apple OS X has introduced App Store and Launchpad which appear familiar to iOS users. I would assume that Windows 8 too has an application to purchase and install software in the new Start screen, which would be identical to Windows RT – the Microsoft operating system for mobile devices.

Both major operating system development companies are on the move to integrate the users’ devices together as seamlessly as possible. Apparently there shouldn’t be any distinction in which of one’s devices one has placed what data and what applications. They are to be always available in the very device one is currently operating, as far as the devices capabilities allow. With Apple products one can transfer one’s iPad and iPhone videos to show on your Apple TV screen. Same goes for playing music. Everything in the household is interconnected – ubiquitous.

There is a high risk of losing one’s sense of what device is what, and where one’s data, actions and even one’s person is. You meet a wonderful person in a bar and enter their phone number in your phone. The phone synchronizes itself through the Internet with your desktop computer at your home. Your desktop computer stores the data in the cloud of the operating system provider. Next your information comes up when someone does a web search for the other person, or the bar – because the operating system developers are also having web search engines as a part of their business.

Where are you, and where is your personal data? Google has promised to “do no evil”, but not the others.